Kaikki paras on äärisuperlatiivista.

Kauneimmat huonekalut ovat ylitsevuotavan linjakkaita, kumman kulmikkaita, söötisti siroja tai röyhkeyttä lähentelevän krumeluureja. Myös karu skandinaavinen puhtaus perustuu äärimmäisyyteen, joskin nimenomaan ääriniukkaan ja -tarkkaan muotokieleen. Jopa väriskaala on viimeiseen pisaraan hillitty. Minimalistinen sävyjen vaihtelu saa tilan joskus tuntumaan jopa yksiväriseltä, vaikka vaalean tai harmaan sävyjä on pohjoisen kansoilla käytössään melkein yhtä runsaasti kuin lumi-termejä eskimolla.

Sama äärimmäisten ominaisuuksien estetiikka toimii esineissä ja huonekaluissa. Överisti simppeli, mielipuolisesta koristeellinen  tai suhteettoman suuri on kaunista. Muotojen hillitty herkkyys, idean mahdottomuus tai minimääriin jäävät saumat ovat lähes klassista tavoiteltavaa.

Ehkä siksi järjettömän pahasti lässähtäneet, valopallon tavaomaisesti olemuksesta muodottomuuteen valahtaneet ja lähes hallitsemattomaan boteromaiseen lihavuuteen nojaavat lamput kiehtovat. Ihan vähän huumoria, ripaus jopa säälittävää kohtuuttomuutta. Ihan liikaa massaa, mutta ei sitten liikaa kuitenkaan. Pieke Bergmansin maailma valahtaa silmille voimakkaasti.

Bergmansit valaisimet venyvät, vanuvat, paisuvat ja putoavat. Ne valahtavat lattialle, pullahtavat muodottomiksi, sulavat käsiin.

Harvoin näkee hetkeä, jolloin valaisimet nousevat pääosaan, ja huonekalut, jopa itse valo himmenevät hehkulampun muodon rinnalla. Ainakaan näin räikeästi.

Bergmanin huoneissa kaikki katseet kiinnittyvät valaisimiin, jossa on jotain vinoutuneen kummallista ja silti niin häkellyttävän puhuttelevaa. Otteessa on rohkeutta, jonka toivoisi laskeutuvan suomalaiseen designhubiin. Mietipä ruokapöydälle asti valuvaa Lokki-lamppua tai tasolle valahtavia tavallisesti tarkkaa linjaa seuraavia aaltomaljakkoja, Aarnion muodottomaksi sulanutta pallotuolia tai lituskaisena makaavaa block-lamppua.

Muodottomuus on uusi muoto ja mahdottomuudessaan suuri mahdollisuus, kun siihen rohkeudella tarttuu.  

(piekebergmans.com)